Jag ser inte skogen för alla träd

Mulle on muodostunut aktiivisten harrastusvuosieni varrella erittäin inhottava tapa. Kiinnitän liikaa huomiota yksityiskohtiin eli muun muassa siihen onko koiran kroppa suorassa, onko sen korvat pystyssä tai miten liikesuoritus alkaa. Kokonaisuus on hieno asia kun se toimii. Kamala, väkisin värvätty kokonaisuus ei ole koskaan ilo silmälle. Tarkka ja intensiivinen suoritus on aina se johon pyrin. En kuitenkaan koskaan ole nähnyt omaa koiraani kokonaisuutena vaan yksittäisinä pieninä tekoina ja suorituksina. Aikoinani kun ryhdyin opiskelemaan tokon saloja en tiennyt suoran ja vinon perusasennon eroista. Molemmat variaatiot olivat minulle vain perusasentoja. Nyt kouluttaessani muita, olen huomannut ohjattavien koirat kokonaisuuksina, en suinkaan liikesuorituksina. Ihminenkin on minulle kokonaisuus, ei joukko luonteenpiirteitä ja pinttyneitä tapoja.

Vaikka haluan (vaadin) sen tarkan ja intensiivisen työskentelyn koiralta, niin mun tulisi höllätä, päästää irti ja kerrankin irrotella! Liika on liikaa, kun sitä väkisellä vääntää. Kun opetan koiralle temppuja sheipingillä, annan sen tarjota erilaisia vaihtoehtoja. Temppujen kanssa osaan höllätä, enkä vaadi liikaa jatkuvasti. Liikeitä jota tulen tarvitsemaan mahdollisesti kisoissa (ruutu, merkki, seuraaminen) kulutan treenaamisella puhki. Ruutu, joka on meillä alkutekijöissään eli lähes tulkoon vasta suunnittelu ja kokeiluvaiheessa, on jo läpeensä pilattu. Mä en vain osaa. Ehkä se on lajin suola, että ohjaaja (eikä koira) ei voi koskaan oppia kaikesta kaikkea.

Tänään illasta me totta kai hinkattiin niitä yksityiskohtia. Kirkon alapihalla parin asteen pakkasessa sormet kohmeessa imuttelin seuraamista pitkästä aikaa. Wili teki tiivistä ja reipasta seuraamista, ohjaajan sormet ollessa vereslihalla. Kyllähän se koira kinkkua seuraa vaikka kalliolta alas. Ilman kinkkua onkin sitten toinen juttu. Wili edistää (niin vieläkin) ja se häiritsee mua ehkä enemmän kuin annan ymmärtää, mutta tämäkin on juuri sitä pilkun teroittelua.
Jääviä myöskin imuttamalla ja siitä sitten käsiavulla maahan. Koira "meni" maahan, mutta oli koko ajan lähtövalmiudessa. Sapettaa tommonen! Seisomisessakin steppasi pari askelta, johon en jaksanut tällä kertaa puuttua. Luoksetulo on ehkä ainuita liikkeitä johon olen täydellisesti tyytyväinen. Se liike on parsittu huolella kasaan ja siitä on muodostunut melkoinen lempiliike (niin koiralle kuin ohjaajallekkin). Koira jää odottamaan nätisti ilman ylimääräisiä kommentteja, eikä se reagoi liikkeenohjaajan käskyyn eikä tyydy mihin muuhunkaan houkutteluun. Kutsusta satasen tuntinopeudella suoraan perusasentoon.

Kakeja kohmeisena. Vähän tahmea maahanmeno ja hampaat irvessä koira odotti jatko käskytystä. Hyvin oli kuulolla, vaikka se lumikerros palelsikin russelin kainaloita. Ykkösellä ylös (ja nopeasti) ja myös ekasta alas (hitaasti). Peruskauraa, mutta hitaat maahanmenot harmittaa myös suunnattomasti.
Loppuun hihnaseuruuta takapalkalla (maksapateeta namskis). Mikä huuto ja vuotaminen. Toi koira on päästään sekaisin kun se tietää sen ruoan odottavan maassa (samalla tavalla se odottaa siellä taskussakin). Wili huusi, potki ja raivosi sydämensä kyllyydestä kunnes tajusi, että piuhan toisessa päässä joku nyki. Seuruutin niin pitkään jumalattomalla edistämisellä, kunnes pikkuinen hiljeni. Meni siihen melkein se 5 minuuttia.

Tollanen pikkuinen, mitätön asiakin kuin hidas maahanmeno aiheuttaa pelkästä tuskasta kylmiä väreitä. Ehkä voisin esittäytyä pilkunviilaajaksi tai perfektionistiksi (okei vain tietyissä asioissa), mutta kun mä puutun liikaa yksityiskohtiin. Kuulostaa (ja näyttää varmasti) siltä, että meillä on ne liikkeet vähän miten sattuu ja sekavia. Niin ne onkin ja koko ajan tehdään töitä kohti täydellisyyttä (johon ei kukaan koskaan pääse). Niistä yksityiskohdista muodostuu kokonaisuus. Siitä se kokonaisuus on tehty, eri kokoisista, näköisistä ja tuntuisista yksityiskohdista, mutta mulla on tapana jumittua yhteen osa-alueeseen ja unohtaa kaikki muutkin asiat. Jos keskityn paikallamakuuseen, niin unohdan pitää yllä sitä hauskaa ja iloista treenaamista tai mielialaa ylipäätänsä. Onhan se tottakai kivaa olla se pilkunviilaaja ja pyrkiä jatkuvasti parempaan, mutta se on fakta, että pakka alkaa hajoamaan toisesta päästä kun toinen pää on teipattu huolella umpeen. Treenaaminen ja kehittyminen on ehkä jatkuva kierre eli syklinen aikajana. Kun jonkin asian joskus aloittaa, ei sitä saa koskaan valmiiksi. Pätee ainakin mun kohdalla ;)
Ruutu valittelua saatte kuulla nyt myöhemmin, mutta mä luovutan nyt!