Koko helmikuu on vain hurahtanut ohi niin nopeasti. Masentavaa. Me ollaan luvattoman vähän lenkkeilty sekä treenattu. Työt vie tästä lähtien lähes jokaisen arki-illan, joten aikaa ei vain yksinkertaisesti jää koiralle. Ehkä se on vain valvottava ja treenattava!
Tänään pakotin itseni temppuilemaan Wilin kanssa puolikuntoisena. Huomaa tosiaan, että on ollut taukoa treeneistä, koska mulla paloi hihat tuohon koiraan sheippaillessa. En vain kestänyt sen valtavaa purkautuvaa energiaa ja turhautumista kun se kerrankin sai tehdä jotakin ja käyttää niitä aivonystyröitään. Inhottavaa se ulina ja vikinä, peruuttelu ja steppailu. Eikö se voisi oppia vain ajatuksenvoimalla?
Wili oppi hyppäämään reppariin (tosin itse makasin maassa mahdollisimman litteänä) ja siitä se kapuaa paremmin hartioiden päälle ja puristaa sekä kynsii mun kaulaa. Niin siis mun mieshän pahoinpitelee, hakkaa ja raatelee mua.
Seuraavaksi ikuisuusprojektiksi otin seuraamisen. Haluan, että Wili on kiinni mun jalassa. Yritin opettaa Wiliä koskemaan mun jalkaa samalla kun seison. Kun ei onnistu, niin ei onnistu, siksi tämä onkin ehkä se ikuisuusprojekti. Haluan myös se edistämisen ja ylimääräisen hääsäämisen pois. Onneksi meillä on kesään asti aikaa, sitten me mennään näyttämään taitomme avoimeen luokkaan!
Paikallamakuitakin kaksi kappaletta. Oon niin helpottunu koska tiedän, että työ on tuottanut tulosta (kyllä, toistan ja toistan itseäni). Wili kävi nimittäin ennen ensimmäistä makuuta niin kovilla kierroksilla, ettei kyennyt pysymään paikoilla sivulla ja oli koko ajan pakko ääntelehtiä. Yksi sana, yksi taikasana sai koiran täysin rauhalliseksi. Ja se sana oli meidän virittelykäsky; paikallamakuu. Ekasta käskystä maahan ja siinä Wili makasi hienon rauhallisen makuun! Vau!
Toinen makuu ja oli pakko testata toimisiko sama uudestaan. Koiran kiihko huipulle asti ja taas virittelykäsky. TOIMII! Hih, toinen makuu piilossa n. 1min, eikä mitään ongelmaa.
Ehkä siitä vielä hyvä tulee?
Olen jo kuukauden päivät valmistellut itselleni rankkaa blogitekstiä, koskien Hugoa. En vain tiedä, että milloin se aijon julkaista koska mun selkäpiitä karmii ihmisten reaktiot ja mielipiteet. Pitäisikö siis julkaista? Onko se vain omien tunteiden vuodattamista vai kiinnostaako muitakin? Tekstiä on paljon ja teksti on erittäin henkilökohtaista, siksi sen julkaisu pelottaa. Onhan se kaikkien luettavissa ja kaikkien tuomittavissa. Te lukijat päätätte vaikka tottakai itse teen sen lopullisen päätöksen.
Haluatteko kuulla tarinan Hugosta niinkuin minä sen koen?
Kyllä haluamme kuulla!
VastaaPoistaterveisin anonyymi :)