Tehtyjä asioita ei saa tekemättömäksi

Päätin kirjoittaa aiheesta joka satuttaa yhä joka päivä. Olen pysynyt aiheesta liian pitkään hiljaa ja vaiennut siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Missään vaiheessa en aikonut kirjoittaa näin syvällisiä ja henkilökohtaisia asioita blogiin kaikkien nähtäville, mutta ihmismieli voi muuttua yllättäen. Aina löytyy niitä jotka tuomitsevat ns. väärät teot ja soittavat suutaan anonyymeinä. Ajattelin kuitenkin selventää asioita, koska tiedän että selkäni takana on puhuttu paljonkin aiheesta ja tuomittu tekemäni päätökset niistä sen enempää tietämättä. En tuomitse ihmisiä jotka puhuvat seläntakana, mutta haluan selittää asioita huolella, ennenkuin samat ihmiset jatkavat sitä puhumista. Tekstiä tulee paljon, mutta silti liian vähän kuvaamaan sitä mitä tunnen tai mitä tunsin. Puhun asioista jotka koskettavat yhä, mutta silti osalle tunteista ei löydy sanoja. Näin minä koen tarinan Hugosta, näin minä sen muista ja näiden tunteiden ja syytösten kanssa joudun elämään yhä joka päivä.

Jokainen ihminen tekee elämässään suuria ja pieniä valintoja. Osa niistä on oikeita ja osa vääriä, mutta kuka voi määritellä oikean ja väärän. Tottakai voimme keskutella moraalikysymyksistä ja etiikasta ylipäätänsä, mutta jokainen kokee omat päätökset aina henkilökohtaisesti. Aina on myös erilaisia mielipiteitä, arvoja ja odotuksia. Ei kukaan olekkaan vaatinut tai suunnitellut meitä olemaan identtisesti samanlaisia. Jokainen päättää omista asioistaan ja muut tuomitsee. Näinhän se menee?
Itse teen joka päivä valintoja. Suurin osa päätöksistä syntyy ilman pohtimista ja asioiden läpikäymistä. On siis lähes sama haluaako juoda maitoa vai vettä. Isoja päätöksiä varten pyörittelen asioita päässäni tuntikausia ja käyn läpi asioita läpikotaisin. Listaan päässäni plussat ja miinukset, tutkin mahdolliset seuraukset. Teen harvoin hätiköityjä päätöksiä. Olen ihmisenä sellainen, että murehdin asioita ja paljon. Murehdin asioita jotka eivät kosketa omaa elämääni tai murehdin niin pieniä asioita, että muut voivat vain nauraa. Olen myös usein kaveriporukan "äiti" joka pitää muista huolen. Mulla on pakonomainen tarve auttaa ja pitää muista huolta. Haluan, että kaikilla on hyvä olla. Painotan siis, että en koskaan kykenisi ajattelemaan vain pelkästään omaa etuani ilman, että kokisin syyllisyyttä.

Kuten osa tämän blogin lukijoista tietää, en ole aina ollut vain yhden terrierin omistaja. Vuoden 2007 toukokuun alussa sain kinumani toisen koiran. Kerrynterrieri uroksen, jonka kanssa mulla oli suuret suunnitelmat ja haaveet. Itseasiassa olin kinunut toista koiraa siitä asti kun Wili tassutteli taloon. Rotuhaaveitahan mulla on ollu laidasta laitaan, ihan sieltä bordercolliesta lähtien. Vuosien kinuamisen jälkeen tulin siihen päätökseen, että toinen koira saa odottaa parempaa tilaisuutta ja painottaisin vain ensisijaisesti Wilin kanssa treenaamiseen ja kisaamiseen. Eräänä päivänä isä ilmoitti katsoneensa kerrypentuetta ja että saisin siitä itselleni harrastuskoiran. Lumoissani toisesta koirasta, mahdollisuuksista tehdä monta virhettä vähemmän sekä innoissani oikeasta harrastuskoirasta, en kyennyt ajattelemaan järkevästi. Rotu ei vastannut haaveita, eikä mulla itseasiassa ollut edes suurempaa tietotaitoa kyseisestä rodusta. Vanhemmat kuitenkin vaikuttivat sopivilta ja kasvattaja valitsi pennun vartavasten harrastukoiraksi.
Muistan yhä vieläkin päivän kun haimme Hugon. Oli helatorstai ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Ilma oli viileä, mutta niin kaunis. Hugon hakureissu Helsingistä ajoittui noin kello kahteen. Hassua miten sitä muistaa joitakin asioita niin tarkasti. Muistan vieläkin pullan tuoksun ja Hugon emän Katin hännänheilutukset. 6 mustaa kiharakarvaista kerryä otti terävin naskalihampain vastaan rivitalon takapihalla. Täyteltiin kaikessa rauhassa paperit mun omiin nimiin ja pian oltiinkin jo matkalla kotia kohden.

Hugo oli aktiivinen ja reipas kerrylapsi. Pentuna lähinnä leikittiin ja harjoiteltiin tokoa varten tukeva pohja. Samoihin aikoihin vanhempien avioero oli käynnissä ja oma maailma oli palasina. Olin jo tuossa vaiheessa jättänyt Wilin ikään kuin toisen koiran varjoon. Lupasin itselleni, että Wili ei missään vaiheessa jäisi unholaan tai vähemmälle huomioille. Joskus tiettyjä asioita on vain paljon helpompi luvata kuin toteuttaa reaalimaailmassa.
Hugo oli hyvin erilainen koira kuin Wili. Se oli arempi, mutta samalla myös paljon kovempi. Hugo muun muassa varoi monia asioita. Kahisevat tuulipuvut, tummat vaatteet, sateenvarjot, uudet kovaääniset asiat, kaikki yhtä pelottavia. Puoleen vuoteen mennessä koiran kanssa eläminen oli ollut kivaa, mutta ennen vuoden ikää alkoi murkkuilu. Siinä vaiheessa ote varmasti lipesi viimeistä kertaa. En osannut asettaa koiralle rajoja ja aina kun yritin niin tein jotakin väärin. Ei kukaan ole seppä syntyessään, en siis minäkään. Enkä osannut varautua sellaiseen koiraan kuin Hugo. Hugon rinnalla Wili on niin helppo ja yksinkertainen, lähestulkoon mitään sanomaton ja voimaton. Miksi siis olisin osannut varautua kovaan ja dominoivaan koiraan, jos en tiennyt sellaisia olevan? En tiennyt miksi sääntöjä ja rajoja pitää olla, mutta nyt tiedän ja tulen aina tietämäänkin. Hugon ollessa vuoden ikäinen, aloin itse olla murrosvaiheessa koirankoulutuksessa. Tiesin asioista liian vähän vaikka olisi pitänyt tietää enemmän. Kun hain apuja meidän ongelmiin, sain kyllä neuvoja ja vinkkejä, mutta ne eivät sopineet yksiin Hugon luonteen kanssa. Tiedättehän tunteen kun yrittää ratkaista palapeliä silmät kiinni tai yrittää tunkea kolmion muotoista puupalikkaa ympyrän muotoisesta reiästä. Se ei vain toimi, kuten ei toiminut mun koulutusmenetelmät Hugoon.
Hugo on aina ollut dominoiva. Se saattoi ottaa varoittamatta Wililtä luun tai lelun. Se saattoi käydä Wiliin kiinni puolustaessaan omaa reviiriään. Meille oli ihan normaalia, että Wili luimisteli Hugolle. Wili käveli seiniä pitkin koko ajan kroppa jännittyneenä ja valmiina uuteen iskuun.

Hugo dominoi ihmisiäkin minkä jaksoi. Monet kerrat makasin koiran päällä, jotta sain sen rauhoitettua. Niissäkin tilanteissa itseltäni paloi hermot ja automaattisesti makasin jo koiran päällä. Hugo ei ottanut siitä itseensä vaan ennemminkin pöyhisti rintaansa ja oli valmiina kovempaan iskuun. Harvoin me käytiin edes lenkillä ilman, että minä ja koira otettiin yhteen. Usean lenkin päätteeksi itkin itseäni, koiraani ja koko elämääni. Ei Hugo aggressiivinen ollut, en vain pärjännyt sen kanssa. Eikä Hugo ollut niin kamala kuin ehkä annan olettaa. Olihan se suuri shokki sellaisen koiran jälkeen kuin Wili.


Harrastuskoiraksi siitä totisesti oli. Ei siis ollenkaan huonosti valittu harrastuskoira. Vapaa-aikaa ja harrastuksia oli vain vaikea sovittaa yhteen. Tokossa edistyttiin silmät kiiluen. Olin silti niin tietämätön ja niin kakara. Vaihtelin opetusmenetelmiä lähestulkoon päivittäin. En tiennyt esimerkiksi, että miten opettaisin seuraamisen tai lähestulkoon mitään muutakaan liikettä. Hugs oli helposti motivoitavissa ja siitä kiitin aina useaan otteeseen. Ahneen että saalisviettisen koiran kanssa oli helppo treenata. Meillä oli vain ongelmana harrastamisessa turha kuumuminen. Ehkä syy oli väärin viritellystä koirasta tai vain koiran pääkopasta. Mulla on vieläkin useita arpia kädet ja jalat täynnä vain treenaamisesta, koska koira nappasi patukan sijasta kädestä tai jalasta. Nyt jälkiviisaana tekisin niin monta asiaa toisin, olisin treenannut niin eri tavalla ja olisin käsitellyt koiraa niin erilailla.
Keväällä 2008 haimme Hugon kanssa Järvenpään Agilityurheilijoiden katselmukseen ja päästiin seuraan treenaamaan. Voin kertoa, että rakkaus agiin syntyi samana keväänä. Hugo oli nopea ja rakastui lajiin väistämättömästi. Sen kiihkon ja vauhdin haluan seuraavallekkin koiralle! Agissakin koira tuppasi kuumumaan liikaa, eikä ollut yhtään tavatonta, että käytin kovia otteita siinäkin lajissa. Koiran kuumuminen kuumensi oman pään ja nopeasti reagoivana ihmisenä sain vain vahinkoa aikaan.
Hugo oli vain kaikin puolin täydellinen harrastuskoira, jos ajatellaan koiran motivoitumista ja luonnetta harrastuksien näkökulmasta. Oli vain aina yhtä ihanaa lähteä treenaaman ja tavottelemaan yhä parempaa osaamista, koska Hugo oli aina valmis hommiin. Okei, oli niitä huonojakin treenikertoja kun mulla paloi koiraan kiinni, käytiin valtataistelua treenikentällä ja epäonnistuneiden treenien päätteeksi lähdin itkien kotiin usein käsivarret verillä tai muuten vain tallottuna. Hyvät hetket saattoivat vaihtua sekunin sadasosassa huonoihin hetkiin. Omalla tavalla siitä kovuudesta oli hyötyä, koska Hugo kesti toistoja eikä paineistunut treenikentällä koetuista tappioista. Ja ne valtataistelut tuskin olivat koirasta valtataisteluita vaan ennemminkin mun säälittävää uhoamista.
Harrastuskoirina Wili ja Hugo on kuin yö ja päivä. Wili touhuaa mieluiten lähellä mua ja on kamalasti palkan perään. Hugo taas tekisi mieluiten itsenäisesti ja tottakai palkka on tärkeä, mutta ei niin ensisijainen. Agilityssakin Hugon ongelmana oli se, etten saanut sitä käteen, Wili ongelmana on taas se, ettei se irtoa.

Valitettavasti Hugo ei vain osannut rauhoittua kotona. En tiedä oliko syy liian lyhyissä lenkeissä tai liian vähässä motivoinnissa vai missä? Muistan yhä vieläkin kun kesä kuumalla kävelimme agilitytreeneihin 40min ja treenasimme 2 tuntia ja kävelimme kotiin 40min. Koirassa oli silti virtaa. Sellaisen koiran haluan, mutta haluan että siinä olisi myös off-nappi pelkän on-napin sijasta. Kotona Hugo oli levoton, liikkui jatkuvasti ja etenkin vahti. Omakotitalossa en nähnyt sitä ongelmana, en edes tajunnut kiinnittää siihen huomiota.
Vanhempien avioeron takia muutimme äidin ja veljen kanssa kerrostaloon, tottakai koirat mukana. Asuinalueena keskusta poikkesi paljon rauhallisesta omakotitalo-alueesta. Rappukäytävän äänet, posteljooni, naapurit, kirkon kellot ja kaikki uusi ja ennenkuulumaton meteli sai Hugon pois raiteltaan. Se yksinkertaisesti kadotti hetkellisesti itsensä nostaessaan valtavan metelin. Valittavat naapurit ja kovaääninen kerry yhdessä tietävät varmasti varoituksia ja valituksia. Niinhän se tiesi meillekkin ja kaikki tunsi meidät naapureina haukkuvasta koirasta. Opin viikkojen ja kuukausien myötä rajoittamaan ja vähentämään koiran haukkumista. Ensi töikseen me ostettiin haukkupannat molemmille koirille. Wili haukahti kaksi kertaa panta kaulassa, kunnes totesi elämän olevan tuplaten helpompaa ilman haukkumista. Tässä huomaa kahden koiran eron niin selvästi. Hugo hiljensi haukkumistaan ja pitkään näytti, että panta on tehonnut ja haukkuminen on vähentynyt. Hugo sensijaan opetteli haukkumaan niin, ettei panta reagoi eikä se suihkauta. Tai sitten se yksinkertaisesti haukkui niin paljon, että sai sitruuna/pippuripannan tyhjäksi. Kaverit vieläkin muistelee, kuinka Hugo tuoksui aina niin ihanan sitruunaiselle.

Samaan aikaan muistan opiskelleeni ja totelleeni Peetsan jääkausi-menetelmää. Tiedä sitten toimiko se meillä oikeasti, rakensinko periaatteen alusta asti oikein ja osasinko päättää sen tietyllä tavalla ja samalla jatkaa tiukkaa linjaa. Omasta mielestäni se toimi ainakin hiukan. Sain vähän koiran kunnioitusta ja pahimmat uhoilut loppuivat. Täydellistä suhdetta en saanut rakennettua tai palautettua. Koskaan en voinut luottaa koiraan täysin. En tiedä miten onnistuin siinä, mutta opin lukemaan Hugoa päivä päivältä paremmin. Opin reagoimaan sen käyttäytymiseen paremmin ja ennakoimaan tulevia tapahtumia. Ja Hugo oppi kuuntelemaan minua. Muistan vieläkin kuinka olin koko ajan valmiudessa käskemään koiraa tai nappaamaan sitä niskasta kiinni. Hugo nimittäin nosti aina metelin päälle jos kuuli rappukäytävästä ääniä. Pian huomasin oppineeni kuuntelemaan rappukäytävän ääniä ja reagoimaan niihin ennenkuin koira reagoi niihin. Jos kuulin käytävästä askelia, pyysin koiran luokseni ja käskin sitä olla hiljaa. Kun Hugo kuuli samat äänet, saattoi se vähän murahtaa, mutta lopetti lähes heti kun huomautin sen tekevän väärin. Ilman tätä omaa ennakoivaa tapaa koira olisi nostanut jumalattomat metelin, eikä sen kuuleviin korviin olisi mennyt mikään muu kuin kolinapurkin kolistus.

Voimakkaasti asioihin reagoivan koirankin kanssa oppii elämään, jopa tietämättään sitä rakentaa käyttäytymismalleja jotka helpottavat elämistä. Jos lähdin koirien kanssa ulos, kuuntelin kävelikö rappukäytävässä joku. Mikäli ei, niin nappasin koirien hihnat ja juoksin ulos. En halunnut koskaan kiusallisia koiraa stressaavia kohtaamisia rappukäytävässä. Usein murahdin koirille jo valmiiksi, tottakai ennakoiden tulevia tilanteita. Tiesin missä tilanteissa Hugon pää ei kestäisi, milloin se rupeisi haukkumaan, milloin se alkaisi uhkaavasti puolustamaan omaisuuttaan. Opin tunnistamaan, että koska se oli käymässä Wilin päälle jopa ilman syytä. Opin lukemaan Hugoa, todennäköisesti paremmin kuin se minua. Kasvoin niin vahvasti koiraan kiinni, että stressasin asioita joita se stressasi tai joskus oli stressannut. Oma jännittyneisyys ja kärttyneisyys ei vain tuntunut siltä, oma olo oli aivan kuin aina ennenkin. On niin helppo uskotella itselleen, että kaikki on hyvin ja sulkea ympäriltään ulkomaailman.


En tiedä olisiko asiat toisin, jos me emme olisi muuttaneet. Jos me emme olisi muuttaneet kerrostaloon tai jos olisin puuttunut koiran yksinollessa siihen haukkumiseen. Koin viisaaksi muuttaa isälleni omakotitaloon, vaikka erityisesti asumisvaihtoehto isän ja isän uuden naisystävän kanssa ei houkutellutkaan. Osasin ajatella silloin vain pelkkää koiran parasta, en niinkään omaa etua. Pitkään näytti hyvältä ja meillä meni hyvin. Ongelmat oli lakaistu maton alle ja omakotitalossa haukkuminenhan ei haitannut ketään. Harrastusrintamalla edettiin, tokossa oltiin hiomista vaille ihan hyviä, agilityssä oli tottakai hiottavaa mutta uskaltauduttiin möllikisoihin tosin järkyttävällä hyllytyksellä! Hymyä on helppo pitää yllä, se vaatii loppujen lopuksi hyvin vähän energiaa. Jossain vaiheessa on kuitenkin lakattava hymyilemästä. Paraskin sydän lakkaa joskus lyömästä. Omin ehdoin en ryhtynyt ajattelemaan meidän tilannetta. Isä kerran puhui minulle vakavissaan ja kehotti miettimään, että olisiko Hugon parempi olla jossakin muualla. Mihinkään hän ei pakottanut, olihan koira mun nimissä.
Pitkään halveksin isääni pelkästä ajatuksesta. Kuinka aikuinen ihminen, joka itsekkin rakastaa toista ihmistä kykenee ehdottamaan nuorelle jostakin sellaisesta luopumista joka on kyseiselle nuorelle kaikesta huolimatta lähes koko elämä. Niinhän Hugo olikin minulle lähes koko elämä. Ystäväni muodostuivat koiraihmisistä, harrastukseni olivat vain koirien ympärillä, toimin koulutusohjaajana UKUssa ja vietin koirien kanssa lähes 24/7. Kielsin itseltäni totuuden ja olin pitkään miettimättä isäni raskaita sanoja. Huomasin kuitenkin, että koko suku oli samalla kannalla. Kaikkien mielestä olin stressaantunut ja palamassa puhki. Ensimmäiset reaktiot kyseisessä tilanteessa on kirota oma suku alimpaan helvettiin. Vain hyvällä tarkoitetut neuvot ja kehotukset satuttivat niin paljon ja oma tehtäväni oli vain suojella lapsiani (koiriani).
En tiedä vielä tänäkään päivänä, että miksi ryhdyin pohtimaan asiaa aivan toisesta näkökulmasta. Kuitenkin pitkään mietin kaikkia muita vaihtoehtoja kuin koirasta luopumista. Mietin maalle isovanhempieni luokse muuttamista, jossa lähin naapuri on monen kilometrin päässä. Harkitsin jopa lukion tilalle jotain vähän vähemmän aikaa vievää koulutusmuotoa. Olin valmis luopumaan omasta elämästäni koirani vuoksi. Kuitenkin pian huomasin itkeväni itseni uneen yhä useampana iltana. Itkin vain omia ajatuksiani ja ehkä sitä, että olin alkanut miettimään Hugosta luopumista. Olin pitkään sotinut ajatusta vastaan, olin pitkään kieltänyt tosiasiat itseltäni ja valehdellut itselleni päivittäin. Lupasin itselleni, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi, Hugo aikuistuu ja lopettaa haukkumisen. Sitten kaikki voisivat olla taas onnellisia. Elämä ei valitettavasti mene aina niin. Ja se sattuu.
Aloin yhä useammin pohtimaan eri vaihtoehtoja. Yhtenä vaihtoehtonahan oli luopua molemmista koirista ja antaa ne yhteiseen kotiin. Sille sanoin ehdottoman ei;n ja päätin pysyä päätöksessäni, ja niin pysyinkin. Pohdin asioita aina yksin, ei oikein ollut ketään kenelle olisin voinut kertoa asiasta, sillä tiesin ystävieni reagoivan voimakkaasti Hugosta luopumiseen, juuri samanlailla kuin itsekkin olin reagoinut. On kamalan raskasta tehdä isoja päätöksiä yksin. Jossakin vaiheessa huomasin, että mieleni oli muuttumassa. Tiedostamatta olin alkanut arvostamaan yhteisiä hetkiä yhdessä ja miettimään, että jos päätän joskus luopua Hugosta, haluan jättää vain hyviä muistoja.
Päätöksen muodostumiseen kului lähes puoli vuotta. Kuusi pitkää kuukautta punnitsin päätöstä. Koskaan en ollut tyytyväinen päätökseeni, aina halusin kuitenkin sen toisen päinvastaisen ratkaisun, kuin mitä olin aikaisemmin samana päivänä päättänyt. Päätöshän ei ollut arkipäiväinen, pieni tai yksinkertainen. Tiesin, että se tulisi muuttamaan useamman henkilön elämää lopullisesti.


Päätös syntyi tosiaan monien tuskaisten tuntien, vuorokausien, viikkojen ja kuukausien pohdintojen tuloksena. Päätin, että on paras luovuttaa Hugo kotiin jossa sille on aikaa ja hermoja. Päätöksen sanominen ääneen on ehkä kamalinta mitä olen koskaan tehnyt. Se, että sanoo olevansa valmis luopumaan omasta lapsestaan, harrastuskumppanistaan ja parhaasta ystävästään, on mielestäni paljon sanottu. Kukapa luopuisi itselleen tärkeästä henkilöstä huvin vuoksi? Halusin ehdottomasti Hugolle hyvän kodin jonka itse valitsisin. Ilmoitin kasvattajalle päätöksestäni ja laitoin kerry&vehnä ryn sivuille ilmoituksen Hugosta. Hakijoita oli useita, mutta usean kohdalla sanoin heti ei. En tiennyt tasan tarkkaan millaista paikkaa hakisin, mutta tiesin että kun se tulee kohdalle niin tunnistan sen parhaaksi paikaksi. Usean hakemuksen jälkeen aloin jo toivomaan, että sitä oikeaa paikkaa ei löytyisikään ja "joutuisin" pitämään Hugon. kunnes...

R otti yhteyttä minuun ja kertoi itsestään pitkän tarinan. Aikaisempaa koirakokemusta löytyy paljon, asuvat miehensä kanssa maalla ja lähin naapuri on kilometrin päässä. Omakotitalo isolla pihalla ja jopa omalla lammella. Useita hevosia, kaksi sisäkissaa ja ulkokissoja. Etsivät oman holskun kaveriksi toista koiraa.
Olin niin myyty sille viestille ja me viestiteltiinkin pitkään R:n kanssa kunnes päätin, että R ja hänen miehensä ovat ainoita joille haluan Hugon antaa. Vielä oli tulikoe tekemättä. R ja M matkasivat Järvenpäähän Hugoa katsomaan. Käytiin lenkillä läheisellä pellolla ja annoin heidän ottaa koiraan itse kontaktia. Se toimi heti, Hugo kuunteli ja tuli hyvin juttuun uusien ihmisten kanssa. Viestiteltiin tapaamisen jälkeen ja R kertoi tulleensa siihen päätökseen, että haluavat Hugon. Rahaahan en koirasta halunnut, vaan halusin taata sille hyvän kodin. Nimellisen summan otin Hugon mukana annetuista tavaroista (trimmivälineet, häkki yms). Ja niin nopeasti kaikki tapahtui. Yhtäkkiä olimmekin ajamassa Hugon uutta kotia kohden. Muistan vieläkin, kun heräsin lähtöaamuun. En tiennyt miten päin mun olisi pitänyt olla, ruoka ei maistunut ja teki mieli soittaa R:lle ja perua koko sopimus. Sain kuitenkin aikaiseksi lähteä lenkille Hugon kanssa. Tässäkin kohdataan siihen, miten tarkkaan ihminen voi muistaa pieniä asioita. Oli kirkas tammikuinen talvipäivä. Aurinko paistoi myös täydeltä taivaalta. Jälkeenpäin mietittynä, maailma hymyili minulle kun hain Hugoa pentuna ja se hymyili minulle kun vein Hugoa uuteen kotiin. Muistan miten käskytin Hugoa, annoin sen juosta vapaana pellolla ja kirmata niin paljon kuin se halusi. Halusin piirtää mieleeni vain hienoja kuvia viimeisestä hetkestä. Koira tietämättömänä nautti olostaan ja eli hetkessä ja minä itkin. Kuvasin koiraani ja itkin. Myöhemmin poistin ne kuvat Hugosta mutta säilytin kuvat taivaalle muodostuneesta sateenkaaresta. Käsittämätöntä miten paljon tunteita yksi kuva voikaan sisältää!
Hugo kotiutui nopeasti uuteen kotiinsa. Lupasin pitää yhteyttä usein ja niin me alkuaikoina pidimmekin. Vaikka sitä kuinka väittää itsellensä, että kaikki on hyvin, niin paraskin valhe osottautuu lopulta valheeksi. Olin niin rikki tekemästäni päätöksestä, että en edes muista elämääni samalta keväältä. Koiraharrastus jäi kokonaan unholaan, Wili oli pitkään allapäin, lihoi älyttömästi ja sen elämänilo katosi. Niin katosi myös minun. Vaikka tiesin sähköpostien perusteella, että kaikki oli enemmän kuin hyvin, niin silti en kyennyt luovuttamaan Hugosta. Hugo oli jatkuvasti mielessäni. Koin tehneeni kuolemansyntiä.

Rehellisesti vasta nyt, 2 vuotta myöhemmin koiran luovuttamisesta uuteen rakastavaan kotiin, kykenen puhumaan Hugosta. Kykenen käsittelemään asiaa ilman, että soimaan itseäni jatkuvasti. En enää häpeä tekoani. Mutta kadun tekoani aina silloin tällöin. Mietin mielessäni mahtavaa harrastuskoiraa jota Hugo olisi ollut. Hugo täyttää nyt maaliskuussa 4 vuotta. Sain viettää Hugon kanssa lähes 2 vuotta omasta elämästäni. Rakastan Hugoa kaikesta huolimatta ja miksi olisinkaan rakastamatta? Se ei tehnyt mitään väärää, minä en vain pärjännyt sen kanssa.
Kaikki sukulaiset ovat sanoneet, että olen paljon iloisempi ja energisempi kun annoin Hugon pois. Kukaan ei kokenut vääräksi luopua Hugsista. Tunnen itsekkin olevani paremmalla tuulella. Opin niin paljon Hugon kanssa. Kestän huomattavasti enemmän painetta, häiriötä, ja olen oppinut kärsivälliseksi. Opin käsittelemään erilaisia koiria ja arvostamaan elämän pieniä asioita. Olen oppinut arvostamaan Wiliä, sen typeriä pieniä tapoja ja jatkuvasti ruokaa huutavaa vatsaa.

Olen pitänyt R;n liian vähän yhteyttä. Ollaan käyty moikkaamassa Hugoa uudessa kodissa ja tapaamisen jälkeen itkin pitkään. Koira jota olin rakastanut niin pitkään ei muistanut mua, tai ehkä se muisti, mutta ei kertonut. Olin kuin kuka tahansa vieras. Hugolle kuului sillon hyvää. Se kiusaa hevosia, ui kesällä lammessa päivittäin, kiertää kesällä v7-raveja ja nykyään kiusaa vehnäterrieriä. Hugolla menee siis hyvin, se nauttii elämästään ja on selvästi tasapainoisempi kuin aikaisemmin. En tiedä onko aika vai seura auttanut, enkä ehkä haluakkaan tietää.

Kuten osasin jo aikaisemmin odottaa, niin päätökseni Hugosta otettiin raskaasti. Lähes yksikään harrastuskaveri ei tuntunut ymmärtävän miksi tein kyseisen päätöksen, eivätkä he osanneet asettautua minun asemaani. Pahinta oli ilmoittaa treeniseuroille, että lopetan harrastamisen, koska mulla ei ole enää harrastuskoiraa. Olin pitkään hiljaa asiasta, kerroin tilanteesta vain muutamille ja asiasta kyseleville kerroin lyhyen ja pelkistetyn tarinan.

Asiasta oli vaikea kirjoittaa, koska mitään koettua ei voi pukea sanoiksi. Musta tuntuu, että teksti on sekavaa ja vaikeasti ymmärrettävää, mutta mikäli joku asia jäi vielä auki niin voin vielä valottaa. Tekstiä tuli paljon, mutta siinä on vasta ripaus siitä mitä olisin voinut kertoa. Ja itseasiassa toivonkin kommenttia niin tutuilta kuin tuntemattomilta. Palaute antaa ymmärtämään miten muut kokevat saman asian eri näkökulmasta. Kommentointi on siis suotavaa.

Nyt kun olen kertonut Hugosta, voi olla että Hugo esiintyy useamminkin blogiteksteissä jos tunnen sen hyväksi, se jää nähtäväksi...

mutta näihin sanoihin on hyvä lopettaa. Hugon uudelta omistajalta tammikuussa 2009;

"...Hugo on todella 10 +++ koiramme, ja vastannut paljon enemmän koiraa, jonka odotimme saavamme... Aivan hurmaava koiruus. Kaikki tutut varoittivat aikuiseen koiran ottamisesta, nääs. Joutavan päiväinen haukkuminen on jäänyt pois, vain pari haukahdusta, kun tulee vieraita. M:n ja minun tullessa ei hauku ollenkaan (alussa haukkui meidätkin, jos vain toinen tuli sisään). Matilda-kissakin on jo uskaltautunut olohuoneeseen ja haistellut lattialla makaavaa Hugoa.
Hugo ei reagoi kissoihin millään tavalla, vaan jättää ne rauhaan. Ihan hyvä sekin.
Kaikki ystävämme, jotka ovat Hugon nähneet, haluavat ottaa Hugon hoitoon tarvittaessa.
Kävimme autoajelulla eilen. Hugo istui omassa turvavyövaljaassaan takapenkillä oikein tyytyväisen oloisena.
Eilen Hugolla oli kurapuku päällä, koska lumi tarttui todella kovin turkkiin. Hevoset olivat kauhuissaan kahisevasta vauhtihirviöstä, kyllä oli koomista katsottavaa...."

Untitled from Janessa on Vimeo.